Aiemmin tapahtunutta

Ensimmäinen luku, Muukalaisena junassa.


Jussi heitti sählymailansa ravintolavaunun hattuhyllylle, sovitteli rinkkansa samoille sijoille ja suuntasi tilaamaan palauttavaa välipalaa.
Kuten jussi tiesi, kahden ja puolen salibandypelin jälkeen olisi hyvä nauttia hieman proteiinia, enemmän hiilihydraatteja ja paljon vettä. Täysin tietoisena fysiologisista tosiseikoista, Jussi päätti keskittyä enemmänkin henkiseen toipumiseen ja tilasi ison nelosoluen.. Venyttelytkin voisivat tänään rajoittua vain Visa-limiittiin.
Kausi oli paketissa – kuten keskisormikin. Talvilomaakin olisi vielä yli viikko jäljellä.
Jussi istuutui paikalleen, maistoi mallasta ja katseli ikkunan läpi maaliskuista turkulaista ratapihaa. Aurinkoisena lauantai-iltapäivänä ihmisillä ei tuntunut olevan kiire minnekään, tänään työmatkalaiset olivat vähemmistössä.
SB LUTikat, Jussin entisistä teekkarikavereista kerätty joukkue oli pelannut alasarjan sählyturnausta Turussa. Tämänkin pelireissun tarkoituksena oli lähinnä tavata vanhoja opiskelukavereita hauskanpidon merkeissä; monelle perheelliselle pelit olivat ainoa sosiaalisesti hyväksyttävä syy lähteä poikaporukassa bilettämään toiselle puolelle maata.
Paikalliseen ilmastoon oli tultu tutustumaan jo hyvissä ajoin eilen perjantaina ja majoituttu kylpylähotelli Caribiaan. Joukkue ajelisi tänä iltana vielä Helsinkiin,viettäisi siellä illan ja yön. Virallinen syy Helsingissä poikkeamiseen oli, ettei turnauksen jälkeen jaksa istua niin pitkää automatkaa pikkubussissa. Tosiasiassa nuo entiset teekkarit olisivat jaksaneet istua oluen voimalla pikkubussissa vaikka pari päivää. Ongelmana oli lähinnä kuljettajan sietokyky: desibelitaso nousisi suhteessa nautitun oluen määrään. Valitettavasti juttujen taso ei noudattaisi samaa trendiä.
Jussi otti toisen, pidemmän huikan oluttuopistaan ja olisi ollut valmis haastamaan itsensä Hemingwayn haastelemaan ensipuraisun ehdottomasta parhaudesta. Hän tuumi, että kaverit olisivat varmaan jo ensimmäisellä tankkauspaikalla Ykköstiellä kohti hotelliin kirjautumista, varaussaunaa, illallista, yökerhoa.

 Jussilla oli kuitenkin muita suunnitelmia tälle viikonlopulle: Eurosinkut ja lautapeli-ilta Tampereella.

 


“Kun kolmatta linjaa takaisin, kuljen kerran...”, Timppa rallatteli ja rullasi lentolaukkuaan laivasta kohti Viking Linen terminaalia.
“Miehille, jotka kulkevat omia polkujaan, vai?”, Eero keskeytti.
“Meille taviksille riittää, että valitsee tuon punaisen ja vihreän linjan välillä. Aina ei tarvitse edes itse valita, kuten hyvin muistat!”
“Pojat, hymy peehen - tultiin Suomen puolelle! Otakaa nyt ainakin kunnon kännit, jos hauskaa meinaatte pitää”, Tiina kiusoitteli, “vai haluatteko katsastaa tullin uudet pojat?”
“EU:n ja vapaan liikkuvuuden myötä menivät nekin kulta-ajat meiltä vasenta kaistaa ajavilta”, Timppa naurahti. “Eivät enää tullimiehet kutsu takahuoneeseen.”
“Ei ole terminaali, niinkuin ennen...”, Eero lauleskeli Junnu Vainiota mukaillen.

Timo ja Eero olivat Tiinan naapureita, nelissäkymmenissä oleva homopari. Nuorempana olivat tulleet interraililta Amsterdamista, kävelleet käsi kädessä laivasta ulos ja joutuneet samantien tullimiesten kuulusteltavaksi. Pojat eivät olleet koskaan käyttäneet mitään maria kovempaa, vaikka Tiina kyllä aika ajoin huomauttelikin alkoholin kuuluvan koviin huumeisiin.
Käsi kädessä kävely, iloinen ilme, lauleskelu lokakuussa. Siinä oli ollut jo ihan tarpeeksi monta syytä tarkempaan tarkasteluun 80-luvun lopun Suomessa.
Kun tullimiehet eivät 'henkilöön kohdistuvassa tutkimuksessa' ollet mitään löytäneet, niin pyydeltiinkö kohteliaasti anteeksi tai toivotettiinko edes hyvää matkaa? Katin, ja parin muunkin tytön kontit! Matkalaisten viimein päästyä kotiinsa, Timpan isän omistamaan kaksioon Runosmäkeen, he olivat havainneet poliisinkin toivottaneen heidät tervetulleiksi Turkuun.
Oven turvalukko oli murrettu, eteisen vaatekaapin sisältö levitetty lattialle, keittiössä pakasteet – syksyn viinimarjasato - sulatettu tiskialtaaseen, olohuoneessa kirjoituspöydän lukollinen laatikko revitty auki ja kirjahylly kiepautettu ympäri, makuuhuoneessa koristetyynyt viillelty...
Ikävin yllätys oli kuitenkin odottanut lasitetulla parvekkeella: multaa, kaadettuja kukkaruukkuja, riivittyjä lehtiä - kulinaristien silmäteränä ollut chiliviljelmä oli tuhottu täysin.
Puutarhainnostus tyssäsi siihen. Tosin vieläkin Timo joskus nimitteli mököttävää Eeroa hapan-Eeroksi tai Eero salilla käyvää Timoa haba-neroksi.

“ja rahaa on, takaan sen...”, Timppa jatkoi valitsemallaan linjalla.
“Tiina, osuuko ja uppoaako vielä joskus?”, Eero tökkäsi Tiinaa leikillisesti kyynärpäällään.
“Osuu, muttei uppoa enää. Saa vanhat saatavat jokainen – ja vähän uusiakin, mutta elämässäni en kyllä enää takaa mitään, enkä etenkään ketään!”

Vuosituhannen lopulla Tiina oli ollut 'GVV' – gradua vaille valmis maisteri Turun kauppakorkeakoulusta. Hänellä oli vakituinen työpaikka pankissa sijoitusneuvojana; tuohon aikaan alan sokeiden keskuudessa yksisilmäinenkin oli kuningas. Työpaikan saantiin tosin saattoi vaikuttaa, että hänen vanhemmillaan oli ollut saman pankin kanssa elinikäinen suhde kotipaikkakunalla, Korpilahdella.
Luottamusluokitusta nosti myös parinsadan hehtaarin maatila, joka Tiinalle oli jäänyt vähän aiemmin. Tiinan Äiti sairastui keuhkosyöpään vähän yli viisikymppisenä ja hiipui muutamassa kuukaudessa. Isä oli saanut sydänkohtauksen Äidin hautajaisissa ja menehtynyt Jyväskylän keskussairaalan teho-osastolla seuraavana yönä.
Metsänhoidosta Tiina ei tiennyt mitään, muttei raaskinut lapsuuskotiaan myydäkään. Hän ajatteli, että tekee toistaiseksi uraa kaupungissa ja ylläpitää tilaa tuloillaan. Kesäpaikaksi ja tulevaisuuden kodiksi Tiina sitä oli suunnitellut.
Jenniin Tiina oli tutustunut jo ensimmäisellä vuosikurssilta. He olivat asuneet YO-kylän opiskelija-asuntolassa samassa rapussa, ennen kuin Tiina hankki omistusasunnon keskustasta. Tiina ja Jenni olivat ylimmät ystävykset; heillä oli samanlaisia haaveita miehistä, urasta, rakkaudesta... Lisäksi molempia maalaistyttöjä yhdisti kiinnostus luontoon. He kävivät usein vaeltamassa yhdessä, myöhemminkin harrastivat geokätköilyä tai vain kävelivät yhdessä Ruissalossa.
Kolmantena opiskeluvuotenaan Jenni oli tavannut Tampereella, Kauppakadun Approssa Kekon. Keko oli kurdi, Saksan kansalainen ja opiskeli vaihto-opiskelijana Tampereen teknillisessä korkeakoulussa.
Jenni teki lopputyönsä käytännössä junassa Tampereen ja Turun välillä ja kihlautui Kekon kanssa samana syksynä. Häitä vietettiin uuden vuoden aattona Börsissä. Juhlissa Jenni ja Keko uskoutuivat Tiinalle tulevaisuuden suunnitelmistaan: omakotitalon rakentamisesta, yrityksen perustamisesta – ja kesäkuussa syntyvästä vauvasta.
Tietoteekkari Keko oli opiskelujen ohella konsultoinut yrityksiä 'y2k-ongelmien' ratkaisemiseksi, mutta nyt oli aikomus lopettaa nappikauppa ja perustaa oma konsulttiyritys. Tiinaa pyydettiin osakkaaksi.
“Keko keskittyy täysin tietotekniikkaan, minä hoidan markkinoinnin ja vastaan liiketoiminnan pyörittämisestä muutenkin. Vauva syntyy kuitenkin heinäkuussa ja raksan peräänkin pitää vähän katella. Tarvitaan kolmas osakas. Ei kuitenkaan haluttas ottaa tähän ketään vierasta. Sellainen, johon voi luottaa ja jonka kanssa synkkaa töiden ulkopuolellakin.”, Jenni oli maalaillut, “Keko, me tehtiin Tiinan kanssa kaikki harkkatyöt aina yhdessä ja hyvin meni”
Tiinan ei käynyt kiistäminen sitä, että Jennin kanssa hommat olivat aina sujuneet. “Mitä y2k siis käytännössä tarkoittaa?”
Keko oli selittänyt asian yksinkertaisesti: monet järjestelmät käyttävät vuoden ilmaisemiseen vain kahta numeroa, ei neljää. Vuosi 1998 on järjestelmässä '98', vuosi 1999 on '99' ja niin edelleen. Vuodesta 2000 tulee '00'.
“Ja ongelma on?”, Tiina kysyi.
Jenni vastasi,“No, otetaanpa vaikka sinun ikäsi: tietokone laskee iäksesi tänään, ensimmäinen tammikuuta 1999, yhdeksänkymmentäyhdeksän miinus seitsemänkymmentäseitsemän, eli 22 vuotta. Toimii ihan hienosti vielä tänä vuonna, mutta ensi vuonna ikäsi onkin...”
“...nolla miinus seiskaseiska”, Tiina jatkoi, “eli nuorennun kertarysäyksellä. Tuon blondikin ymmärtää. Eivätkä varmaan naisten alakantissa olevat iät ole ole se suurin ongelma?”
“Ei tosiaan, kauhukuvia maalaillaan jo satelliittien syöksymisistä ydinkärkien automaattilaukaisuihin”
“No, siitähän saadaankin sitten kunnon ilotulitus. Eikun Yy, Kaa, Koo vaan ja kippis!”, Tiina tyhjensi shampanjalasinsa.
Seuraavan viikon aikana Tiina oli tutustunut tarkemmin liikeideaan. Mitä sellaista he voisivat tarjota, mitä muut eivät? Vastaus oli: varmuutta. Asiakkaat maksaisivat mielelään lähes kaksinkertaisen kertamaksun kilpailijoihin verrattuna siitä tiedosta, että y2k-ongelma olisi pyyhitty päiväjärjestyksestä. Ja etenkin siitä, että he voisivat kertoa tämän tiedon omille asiakkailleen.
Luottamus luotaisiin lupaamalla laskuttaa asiakasta vasta vuosituhannen vaihteen jälkeen. Mikäli ongelmia ilmenisi, työ olisi ilmaista.
Ensimmäinen virhe.
Tilauksia oli alkanut sadella ja yritys kasvoi. Kesään mennessä tilauskanta oli jo sitä luokkaa, että projektien läpiviemiseksi he olivat palkanneet toistakymmentä tietotyöläistä. Tiina piti yrityksen lankoja käsissä yhdessä Jennin kanssa – oman työnsä ohella. Heinäkuussa Jenni jäi äitiyslomalle ja pariskunta hankki hulppean talon ja rantatontin Piikkiöstä.
Tiina takasi asuntolainan.
Toinen virhe.

Tiinan työ oli haastavaa, mutta hän piti siitä. Yrityksen asioiden hoito alkoi viedä silti enemmän ja enemmän aikaa ja vastahankittu keskustakaksio tuntui palvelevan enää vain nukkumapaikkana – muutaman tunnin yössä. Kun Jenni ja Keko olivat ehdottaneet, että yritykselle palkattaisiin täysipäiväinen ulkopuolinen toimitusjohtaja, Kekon lapsuudenystävä, Hans, niin Tiina oli suostunut ilomielin.

Kolmas virhe.


Juna nytkähti liikkeelle. Ravintolavaunuun oli istunut muitakin janoisia, mutta Jussi istuskeli looshissaan yksin. Hän alkoi miettiä mielessään, millaista algoritmia suomalaisten paikkavalinta noudattaisi juottoloissa ja joukkoliikennevälineissä. Yhdet saattoivat sijoittua yksinkertaisesti anniskelupisteen tai toiletin läheisyyteen, toiset taas valitsivat istumapaikkansa vastakkaisen sukupuolen edustajien sijainnin mukaan, kolmannet keskittyivät katsekontaktin karttamiseen. Moneen junaan oli juroja suomalaisia; yleisin ohjenuora tuntui kuitenkin olevan maksimoida istumaetäisyys kaikista muista - Jussi saisi siemailla oluttaan rauhassa, ainakin niin kauan kuin muita pöytiä olisi kokonaan tyhjillään.

“Ja katsotaan kaikkien matkaliput.”
Jussi kaivoi lipun lompakostaan ja katsahti samalla tulostamaansa muistilappua, jossa oli Omenahotellin ovikoodi sekä iltasuunnitelma pähkinänkuoressa: 'Eurosinkut, Lautapeli-ilta, Vanha Domus kerhohuone, Väinämöisenkatu 11'
Jussi leimautti matkalippunsa, päivitteli yli kahdenkymmenen euron hintaa - ja siirtyi oluesta punaviiniin; 20 senttilitran pullo, yhdeksän viisikymmentä. Kaikki on suhteellista.
Suomalainen ei kuulemma puhu kuin kännissä tai kännykkään. Humalassa Jussi ei ollut, mutta juttuseuraa olisi ollut kiva saada. Vanhempi rouvashenkilö viereisessä pöydässä joi vichya ja söi kolmioleipää. Vaunun toisessa päässä pikkutakkimies viritteli läppäriään ja puhui kovaäänisesti kännykkään. Jussin teki mennä tarjoamaan omaa puhelintaan lainaksi, ettei tarvitsisi huutaa. Vastapäisen penkin pissis sulki maailman ulkopuolelle iPadilla. Jussi päätti kilauttaa kaverille.

“Jussi moro. Pääsit sie junnaan? Tuliko siun jo ikävä?”, Perttu vastasi. Taustalta kuului olutpullojen kilinää ja Saipan kannatuslaulun viritelmää.
“Juu, nousukiidossa ollaan. Vai lätkä lentää? Ei ole vielä vaihtunut versioon 'Laatta lentää'?”
“Ei suinkaan, evästä kyllä haettiin ja mie sompailen tän koslan nyt suorinta tietä Vaakunaan ja korkkaan sitten itekkii. Soititkin sopivasti, nyt ollaan juuri analyysivaiheessa ja haukutaan poissaolevat pakit.”
“Aika aikaansa kutakin, katsotaan ketkä on huomenna poissaolevia”
“Mies jättää tiimin ja lähtee jonnekki teittinetin räsypokkapilleisiin! No, pitteehän siunkin se emäntä löytää”, Perttu kiusaili.
“Tää ei tosiaan ole mikään räsypokkailta, eikä varsinkaan Deitti.netin. Noi vaan järkkää kaikenlaisia tapahtumia ja nyt on lautapeli-ilta. En mie tietty pahakseni pistäisi, jos johonkin juditpolgariin törmäisin.”
“Todennäköisyys unkarilaisen shakkikaunottaren tapaamiseen Tampereen Kalevassa lienee sammaa luokkaa kuin, että Lutti pellaa joskus liigassa.”
Jussi toivotteli Pertulle jaksamista vielä pariksi tunniksi, lopetti puhelun ja päivitti Facebookin: '-5 kylmääki Turuus'

Tiina hyvästeli Eeron ja Timpan satamassa, antoi vielä kerran kissanhoito-ohjeet vuokraisännilleen ja nousi junaan. Tarkoituksena oli viettää viikon loma kummitädin luona Jyväskylässä. Lomaa matkassa olisi irtautuminen tutuista ympyröistä ja Alina-tädin tapaaminen. Varsinaisesti akateemisella osapäivätyöttömällä ei talvilomaa ollut.

Junassa Tiina etsi  paikkansa ja jäi taas kerran muistelemaan vuosituhannen vaihteen tapahtumia.
Yykaakoo-yrityksellä meni siis lujaa, tilauskanta kasvoi. Joulukuussa 1999 tehtiin vielä viimeisiä viilailuja ja tammi-helmikuuhun mennessä olisi asiakkailta odotettavissa kymmenen miljoonan markan maksupostit. Ihan velaksi hommia ei sentään ollut tehty: 10% etumaksu asiakkailta otettiin - tuolla summalla hoidettiin kuitenkin vain lainan korkokuluja. Työntekijöiden palkat maksettiin velkarahalla.

Helmikuussa saatavilla piti maksaa viiden miljoonan markan velka ja rahaa jäisi ylitsekin. Tuolla rahalla 
kehitettäisiin liiketoimintaa tulevallakin vuosituhannella. Yykaakoolla olisi vakiintunut asiakaskunta.

Uudeksi vuodeksi järjestettiin juhlat Jennin ja Kekon kotona Piikkiössä. Paikalle kutsuttiin myös toimitusjohtaja Hans.  Uudenvuodenaatto oli perjantai. Kekolla oli kiireinen viikko: hän matkusteli ympäri Suomea asiakkaiden luona. Hans oli käymässä sukulaistensa luona Saksassa ja tulisi Helsinki-Vantaalle koneella iltapäivällä ja sieltä Kekon kanssa yhteisellä taksilla suoraan Piikkiöön.
Alkuillasta Jenni laittoi kaksoistytöt nukkumaan, varmisti vielä pitopalvelusta ruokien toimitusajankohdan kahdeksaksi illalla ja kilisti lasillisen shampanjaa Tiinan kanssa.

Kekon ja Hansin lentokoneet olisivat varmaan jo laskeutuneet ja pojat saisivat pian puhelimet päälle ja soittelisivat pirssistä.
Soittoa ei kuulunut. Ei sinä iltana, eikä enää koskaan. Kummankin herrasmiehen puhelin oli mykistynyt.
Soiteltuaan koko illan lentokentille, hotelleihin ja asiakkaillekin, Tiina ja Jenni alkoivat tajuta koko tilanteen karmeuden. Kekon kadonnut passi ja Yykaakoon typötyhjä pankkitili kertoivat omaa kieltään.

Europoli etsi herroja aikansa, mutta hyvin olivat omat asiansa hoitaneet ja jälkensä peittäneet. Firman asioiden hoito olikin sitten kertaluokkaa kehnompaa - helmikuun laskutettava kymmenmiljoonainen kutistui kahteensataantuhanteen. Kun velkaa oli viisi miljoonaa, niin konkurssiinhan yritys ajautui.

Pankki laittoi vasaran alle niin Jennin talon kuin Tiinan keskustakaksionkin ja samaan polkuhintaan meni myös Tiinan kotitila. Tiina yritti saada tilaa lohkottua järvenrantatonteiksi, jolloin hän olisi saattanut saada suuren osan velasta maksettua myyntivoitoilla. Korpilahden kaavoituslautakunta ei kuitenkaan tätä hyväksynyt ja niinpä tila meni myyntiin polkuhintaan – pankinjohtajan vävylle.
Kaupantekoa seuraavana vuonna vävy haki uudestaan kaavoitusta, onnistui siinä, lohkoi tilasta rantatontteja ja teki miljoonavoitot.
Pankinjohtaja oli kaavoituslautakunnan puheenjohtaja.

Jenni ja Tiina eivät pitäneet toistensa kanssa enää nykyään yhteyttä. Jenni oli alkoholisoitunut kaksoistyttöjen yksinhuoltaja ja eli kädestä suuhun.

Tiinakaan ei enää saanut oman alansa töitä: luottotietonsa menettänyt miljoonavelkainen sijoitusneuvoja ei ole niitä vakuuttavimpia..


”Hetken kuluttua Humppila”, kuulutti konduktööri. Jussi oli saanut istuskella pöydässään yksin, vaikka ravintolavaunuun oli alkanut vähitellen valua väkeä. Alkumatka oli sujunut punaviiniä maistellessa, Facebookia päivitellessä ja voileipiä syödessä. Omien eväiden nauttiminen ravintolavaunussa olisi ollut kiellettyä, mutta nämä olivatkin Pertun patonkeja – väärässä pelikassissa vaan.

”Onko tää tuoli vapaa?”, naisääni kysyi.
”Joo, ota vaan”, Jussi kommentoi automaattisesti ja tajusi samalla tuolin olevan pultatun lattiaan ja jatkoi nopeasti ”On, on vapaa ilman muuta, istu pois” siirtäen tyhjän oluttuopin ja punaviinipullon sivuun.
Mukavannäköinen nuori vaaleahiuksinen nainen istui oluttuopin kanssa jussia vastapäätä. ”Kiitos”, nainen sanoi, hymyillen.
”Taidan olla kuunnellut liikaa Zen Cafeeta” Jussi heitti.
”Mies, jonka ympäriltä tuolit viedään?”
”No, tällä kertaa niin ei taida käydä minullekaan.”
”Kuinkas sen sukunimen kanssa?”
”Sitä nyt tuskin miulta viedään”
”Annas mää arvaan: oot matkalla Pieksamäelle”
”Eikun Tampereelle”, Jussi tyhjensi punaviinilasinsa. ”Voitko pitää paikkaa, käyn vähän puuteroimassa nenääni.”
Jussi nousi ylös, etsi miestenhuoneen ja toimi, niinkuin junan vessassa toimitaan, käveli sen jälkeen tiskille, osti oluttuopin, toisen punaviinipullon ja nappasi mukaansa kaksi lasia.
”Aioit sitten alkaa kaksin käsin kiskoa?”
”Ei onnistu kaksin käsin, vaikka mieli tekisikin puudutella”, Jussi näytti paketoitua kättään, ”ajattelin ehdollisesti tarjota sinullekin tuota viiniä.”
”Ehdollisesti voisin harkita ajattelevani tarjouksen hyväksymistä, jos ne ehdot ensin kerrot.”
”Ei mitään sellaista, mitä en uskaltaisi isoveljesikin kuullen ehdottaa. Lähinnä kiinnosti, miksi sie miuta pieksämäkeläiseksi arvelit.”
”Enpäs! Arvailin vaan, että olet matkalla Pieksamäelle. Tämä juna menee Jyväskylän ja Pieksamäen kautta Kuopioon. Ihan levveetä savoo sinä et puhu, mutta et kyllä keskisuomalainenkaan ole. Ja jotain savolaisuutta olin aistivinani noissa sun vastauksissasi. No, varmasti et ole kuitenkaan alkeräinen tamperelainen.”
”Kyllä tämä miun puhe on ihan vainikkalaa”, Jussi vastasi, tosin isoisän kautta on vähän savolaisgeenejä Varkauden suunnalta.
”Kotipaikkakunta Varkaus, ammatti sama?”
”Ei, enkä edes yksikätinen rosvo. Ikiteekkari ja nyt talvilomalla” Jussi kaatoi viiniä kahteen lasiin, ojensi toisen seuralaiselleen. ”Hyvälle matkaseuralle!”
Matka jatkui ja juttua riitti. Tokihan rupattelu Jussin suuta kuivasi ja hän herrasmiehenä kysyikin - ainakin joka toisen tuopillisen kohdalla - haluaisiko matkakumppanikin jotain. Silmissä kaunistuva vaaleaverikkö pysyi kuitenkin viinilasillisen jälkeen teelinjalla.
Juttu oli jotenkin mennyt naisen harrastukseen geokätköilyyn. Geokätköilyssä piilotetaan maastoon esimerkiksi pieni purkki. Kätkön GPS-koordinaatit jaetaan internetissä ja muut harrastajat voivat sitten käydä etsimässä näitä. Purkissa on kynä ja paperia, joiden avulla löytäjä voi jättää paikalle löytöajan ja pienen viestin. Purkkiin voi myös jättää vaikka pienen lahjan seuraavalle kätköilijälle.

”Eikös tuo ole nykyaikana vähän liian yksinkertaista?”, Jussi ajatteli itseään mönkijän ja GPS-paikantimen kanssa ajelemassa pitkin maita ja mantuja, ”Älypuhelin ja gepsi vie paikalle kenet vaan.”
”No, peruskätköjen osalta tuo onkin varsin helppoa. Monelle tuo antaa kuitenkin vähän vaihtelua lenkkeilyyn, eikä GPS-signaali anna sijaintia ihan tarkasti - on siinä kuitenkin aina toistakymmentä neliömetriä haravoitavana”, vaaleaverikkö jatkoi, ”Itseäni kiehtovat kuitenkin mysteerikätköt, kätköt, joiden koordinaatit pitää selvittää.”
”Selvittää?”
”Niin, koordinaattien saamiseksi pitää selvittää jokin arvoitus, salakirjoitus tai vaikkapa sudoku-tehtävä. Mua kiinnostaa näiden arvoitusten ratkaisu ja tietysti vaan luonnossa kävely. Itse purkin paikantaminen on enää vain niinkuin sen viimeisen mattisiirron tekeminen”
Jussi oli kulauttaa kaljansa väärään kurkkuun satunnaisseuran subjektiivisen markkina-arvon ponnahtaesassa pilviin. Juttua olisi ollut kiva jatkaa, mutta konduktööri ilmoitteli juuri saapumisesta Tampereelle.
”Heh, no shakki on tuttua miullekin ja jos en halua jättää lautapeli-iltaa väliin, niin tarvittee jäädä ihan kohta pois.” Jussi rohkaistui. ”Ois kyllä ollut kiva jatkaa juttua. Voiskos neidille tarjota teet toistekin? Piirakainen Juhani. Toista nimeä ei oo. Jussikshan mua kaikki sannoo – ja niin mie sanon itekkii!”
”Itse ikiteekkari Piirakainen!”, Tiina naurahti, ”No, tuo sukunimi kyllä jää mieleen. Minä oon Tiina. Sukunimikin on, mutta ei sitä jaella kaikille karjalaisjusseille junissa”
Jussi nosti tavaransa hattuhyllyltä. Junan pysähtyessä kätteli vielä Tiinaa, toivotteli hyvää matkaa ja kysäisi ”Missäs sitä sukunimeä sitten jaellaan?”
”No, vaikka silloin kun sen teen tarjoat” Tiina hymyili ja painoi Jussin käteen pienen paperilapun.


Kuudes Assa velaksi Kalevassa.



Valkoinen katto, vihreä seinä, suljettu ikkuna, lattia, farkut, lompakko, Jussin katse keräili havaintoja ympäristöstä; television digitaalikello näytti aamukymmentä ja kuvaruutu Hotelli Kaupin infosivua.
Pienen pinnistelyn jälkeen osa eilisillan tapahtumista alkoi palautua mieleen. Rautatieaseman viereisessä Ale-pubissa oli ollut tarkoitus odotella hetki ja lähteä siitä sitten bussilla kohti Kalevan lautapeli-iltaa. Baarissa Jussi oli kuitenkin törmännyt samaan määränpäähän suunnanneeseen Simoon. Simo oli Lappeenrannan poikia, tullut reilu vuosikymmen sitten opiskelemaan tiedotusoppia Tampereen yliopistolle. Toimittajalta sanotaan vaadittavan kovaa viinapäätä. Simon opintoviikkomäärä oli vähäinen, mutta alkoholin sietokykyä hän olikin sitten harjoittanut muutamankin Hämeenkadun tohtorin tutkinnon verran.

 Nousuhumalaisilla karjalaisilla oli synkannyt hyvin. Ongelmaksi sitä vastoin oli muodostunut oluttuoppien ja bussiaikataulujen synkronoiminen - jos Simolla oli tuoppi tyhjä, niin Jussi oli juuri ehtinyt täyttää omansa ja Simokin oli suunnannut takaisin tiskille täydennykselle. Kun kaverukset joskus sattuivat saamaan juomansa kumotuksi samanaikaisesti, niin seuraavan bussin tuloon oli taas yli vartti aikaa. Kärsimättömälle lomalaiselle se oli ikuisuus - tai ainakin aika, jossa saattoi ottaa vielä yhdet.
Ongelmallinen tilanne vaati pientä pohdintaa ja ‘neuvoa antavat’. Hyvän idean ja kuningasidean välillä sanotaan olevan noin tuhannen euron ero. Ihan niin kallis Simon esittämä idea ei ollut, ja liikkeelle päästiin. Siirtymällä oluista teräviin pienennettiin lasien tyhjentämiseen tarvittavaa aikaa. Bussin odottelu eliminoitiin siirtymällä puoliksi maksettuun taksiin.
Selvää säästöä!

 Jussi jatkoi ympäristön tarkastelua. Pankkikortti oli yöpöydällä ja sen vieressä kello 4 aamulla kirjoitettu taksikuitti. Toinen kenkä näkyi olevan ovensuussa, toinen kännykän vieressä yöpöydällä. Pöydällä oli myös Tiinan kirjoittama lappu, jossa luki  “Tiina Naggvyn  näki muros!”
Kännyköihin ei ole vieläkään integroitu promillemittaria. Suomalainen tarvitsisi tiettyjä rajoituksia puhelimen toimintoihin: alle 0,5 promillen puhalluksen jälkeen puhelin toimisi normaalisti. Sen jälkeen toimintoja vähitellen karsittaisiin: FB-päivitykset kiellettäisiin ensimmäisenä. Seuraavalla tasolla blokattaisiin työnantajan ja entisten tyttö- ja poikaystävien numeroita. Hieman kovemmassa jurrissa saisi soitettua enää taksin ja viimeisessä vaiheessa puhelut yhdistyisivät vain hätänumeroon.
Junassa Tiinan kanssa jutellessa jäi juttu kesken. Minkä lähtemättömän ensivaikutelman tekisikään muistuttaa olemassaolostaan aamuyön kännipuhelulla. Jussi pyyhkäisi kylmää hikeä otsaltaan kun kännykän lokitiedot vahvistivat hänen omat muistikuvansa: vartin juttelu numerotiedustelun mukavan tytön kanssakaan ei ollut auttanut löytämään Tiina Naggvyn nimistä henkilöä, saati hänen puhelinnumeroaan.
Puhelin pärähti soimaan.
“Jussi…”
“No, huomenta Jussi, oot sie rinkkaas kaipaillut? Tuon sählymailan mie voisin ottaa vaikka vaivanpalkkaa.”
“Moi, Simo? Juu, mistäs rinkka sulle?”
“No, ei siinä sen kummempaa. Myöhän päästiin sinne lautapeli-iltaan vasta niin myöhään, että virta oli jo kaupunkiin päin. Maisteltiin siinä miun punaviinipakkaus ja lähettiin sitten Londoniin”
“Juu, toki muistan kaiken, näinhän se meni!”
“Olin sitten lähdössä yökerhosta ulos - viimeisenä - ja huomasin, että sun kamat on vielä narikassa, eikä miestä näy missään. Paikka kun aukeaa tänään vasta iltakympiltä, niin aattelin pelastaa siun kamat, jos satutkin muuttaan mieles.”
“Muuttaan mieleni?”
“Niin, ja lähteä tänään eteenpäin. Eilenhän kyllä uhosit jääväsi Tampesteriin ainakin maanantaihin asti. Soitit motelliisikin varauksen”, Simo jatkoi “Sie lupasit tulla iltapäivällä poksuturneeseen vähän ‘kouluttaan meitä’”
“Jaa. Niin, no niin… Lomaahan tässä on”, Jussi naurahti. “Taitaisi olla lounaan paikka…”
“Suosittelen raakaa pihviä, punaviinipulloa ja koiraa”
“Koiraa?”
“Syömään sen pihvin!” “Tunnin päästä keskustassa?”
“Sait ylipuhutta, käväisen suihkussa, soitan sitten.”
Toiminnan miehiä!









äsanat ja Juicet


Jussi tapasi Simon Hämeenkadun Pancho Villassa. Koiraa ei ollut paikalla, joten miehet saivat syödä pihvinsä itse. Karjalaiseen myöhäisaamupalaan kuului myös pari pulloa punaviiniä.


Kaverukset istuskelivat ikkunan äärellä katsellen hiljaista sunnuntaista Hämeenkatua. Ravintolakin oli aluksi hiljainen, mutta vähitellen Simon ääni alkoi kohota siihen voimakkuuteen kuin se nyt nousuhumalaisella suomalaisessa ravintolassa voi kohota - anniskelun häiriintymättä.


Simon puolustukseksi sanottakoon, että joku henkilökunnasta oli laittanut radion soimaan aika kovaäänisesti, joten osa toimittajan volyymin nostosta voitiin laittaa kilpailevasta mediasta erottumisen piikkiin.


“Jaa, että sie sitten tapasit mukavan tytön junassa?”, Simo muisteli eilistä keskustelua, “Ethän sie vaan soittanu sille jo?”
“No en soittanu. Tai oisin varmaan soittanukki, jos olisi numero.”
“Ekkös sie eilen sanonut, että se anto sulle jonkun lapun? Olikos se, ettet saanut käsialasta selvää? Juu, niinhän se oli. Vanha temppu. Kuuleha sie Jussi, uso miuta, tarkoituksella hää epäselvän lapun anto. Halus vaan saada siu vonkaukse loppumaan. Unohda koko juttu. Katoha, Jussi, sie oot nyt Tampereella. Kyllä myö sulle eukko löyetään, älä sie huoli!”
Jussi selitti tilanteen ja näytti Tiinalta saamansa lapun. Simon silmät kirkastuivat. “Ahaa! Tyttö siis haluaa, että otat yhteyttä, mutta se samalla testaa, onko siusta mihinkää. No, mikset sie soita sille?”
“No, miehän sanoin, ettei mitään Tiina Naggvyn nimistä henkilöä löytynyt Turusta, eikä millään muullakaan etunimellä - ei koko Suomestakaan”, Jussi alkoi jo hermostua.
“Hei, haloo ei kai tietenkään löydy. Tässä nyt on kyse siitä, että haluatko nähdä vaivaa tuon numeron selvittämiseen - ja pystyt sie siihen. Niin ja aina ei kaikkee tarvi tehä ite: fiksut käyttää asiantuntija-apua ja myö toimittajathan ollaan mestareita tiedonjyvästen yhdistämisessä.”
Jussi vähän epäili Simon kykyä tuossa tilassa yhdistää edes vasenta ja oikeaa aivolohkoaan, mutta teki kuitenkin tarjouksen. “Jaa, että konsultointia. Hmm… jos tuon lapun selkokielelle käännät, niin kyllähän minä tämän ‘aamiaisen’ tarjoan.”
“Kiinni veti! Tarjoilija, tuokko viskilistan!”


Jussi lähti käymään miestenhuoneessa ja jätti Simon hoitelemaan mallasjuoman valintaa. Palatessa pöydässä oli kaksi viskilasia, kynä ja paperia. Simo kirjoitteli paperiin jotain ja räpläsi samalla keskittyneesti älypuhelintaan. Jussi alkoi pohdiskella, voisiko ammattiylpeys viedä sittenkin voiton jyrkentämiseksi kääntyneestä loiventamisesta.


Radiosta kuului Cheekin esittämänä
“Ne ihmettelee, miks mä nauran aina
Kato, meillä päin ei itketä lauantaina
Mä nauran, vaikka ei nii naurattaiskaan
Viimelauantaista on taas kauan aikaa
Tukka hyvin, nä-nä-näkyyks kello?
Mä oon vieläkin leija, ei pääty lento”


Simo laski puhelimen pöydälle “Ei helvettti, miksei kukaan tee enää mitään kunnollisia sanoituksia. Nää raiskaa samassa kappaleessa sisällön, loppusoinnut ja kieliopin! Ennen sentään löytyi joitakin, jotka osasivat tehdä hyviä kappaleita, vaikka totta puhuen suuri yleisö onkin aina pitänyt paskasta!”
Volyymi palasi taas samalle tasolle. Jussi hylkäsi ammattiylpeysteoriansa ja päätti palata kevyeen jutusteluun kevyestä musiikista.
“No, ketkäs sitten osasivat?”, Jussi kysyi.
“No, vaikka eräs Juhani”
“Junnu Vainio?”
“Puhuimme Junnusta, sanoin en tunnusta…”, Simo hyräili, “Junnu Vainio oli Juha. Tarkoitin erästä Pauli Aalto Juhani Leskistä.”
“Se kaveri ei koskaan rikkonut riimiä, eikä kielioppiakaan - paitsi joskus tarkoituksella loppusointujen vuoksi. Hyvän sanoittajan tunnistaa näiden lilsäksi siitä, että sanoituksille voi löytää monia merkityksiä”
Jussi koetti kohteliaasti myötäillä ja sanoa jonkin sanasen väliin. “Täytyy kyllä myöntää, että esimerkiksi Musta aurinko nousee aina hiljentää ajattelemaan. Eikös tuo kappaleen nimikin voi tarkoittaa ainakin kolmea eri asiaa? Mustaa väriä, aurinko nousee minusta tai, että minun mielestäni aurinko nousee?”
“Niin, no nuohan tuosta tulee kun miettii tätä suomeksi. Mutta itseasiassahan tuo tarkoittaa ymmärtämistä”
“Kuinka niin?”
“Siinähän sanotaan, ‘Musta aurinko, ymmärrätkö?’”
“Minäkö tyhmä, nyt en ymmärrä!”
“No, mitä on ymmärtää englanniksi?”
“Undestand”
“Jeps, mitä muuta? ‘know’, ‘see’”
“Täh?”,  Jussin mielestä Simon ajatukset ajelehtivat jo ihan omissa aurinkokunnissaan
“No, vaikka ‘you know’ tai ‘I see. Eli siis ‘Musta aurinko nou see’”
“Panimaju!”, Jussi kohotti kaksi oikean käden ja kolme vasemman käden sormea ilmaan toivoen, ettei tarjoilija tuo kolmea kakkosolutta, “Voishan tuo sitten olla myös ‘Musta aurinko - ei nähdä’”
“Kuka täällä ryssää puhuu?”, Simo hiljeni hetken miettimään uutta tummaa tulkintaa ja lähti sitten vuorostaan kohti miestenhuonetta.


Simo palasi vessasta ja tällävälin radio Iskelmä oli päättänyt piristää sunnuntaikriitikoiden päivää lisää. - kaiuttimista kuului “Ju-u-uu-junat ja naiset ovat luotuja kulkemaan…”
“Ei, vittu mitä paskaa!”, Simo katsahti Jussia vihaisesti, “Et kai sie laittanut tätä soimaan?”
“No, ehän mie – radiostahan tääkin tulee”
Simo otti pitkän huikan oluestaan, pyyhkäisi vaahdot suupielistään ja aloitti paatoksellisen monologin “Jenni ja Mariska luulleet tässä olevansa hyvinkin omaperäisiä ja omaa tietä kulkevia feministejä. Paskat, tätä ‘toiset on luotuja kulkemaan…”
“Toiset on tunareita muuten vaan?”
“..loppuunkalutumpaa aihetta on vaikea löytää. Voishan tää olla itseironiaa, vaan kun ei oo.
Katohaa sie, Jussi, tän laulun päähenkilö, hää on nainen. Sellanen oikeen nykyaikanen ja itsenäinen, joka pärjää ihan missä vaan ilman miestä. No siis ainakin, jollei asfaltilta joudu poistumaa. Tän junan kato pitäis sitten kuvata vähä niinku sellasta dynaamista vastakohtaa vaikka niinku noille miehille, jotka on tossa biisissä noi ‘kivikirkot ja rautaportit’
No, miks hyö sitten ottaa  tollasen juna-metafooran? Eihän se juna omaa reittiään valitte. Hää voi vaan päättää liikkuuko ja sillonkii vaa etteen- tai taakkepäin. Katoha vaikka, jos tää Jenni ois menossa Helsingistä Rovaniemelle, mutta vaihde käännetäänkin Tampereen kohil Turkuun, niin hitollakoos hää Rovaniemeen mennee? Et nii ittenäisii ne junat o.”


“Siis, onko tän tehnyt Jenni Vartiainen, vai Mariska?”, Jussi kysäisi.


“Jenni ja Mariska yhdessä. Sama nainen, joka teki sen katsastusbiisin ‘Mun nimi on Mariska, tarkasta tämä!' 
Ainiin, Jussi, lähetäänkö myö pelaan se ipoksuturnaus tohon Buldogiin vastapäätä? Musta tuntuu, että sie hoiat tän laskun!”

Simo näytti valokuvaa puhelimestaan, “Tässä on Anttilan Tiina ja kyllä Eniro häälle puhelinnumeronkin Turuust löytää. Onko tuttu tyttö?”

Tuttu oli!













 
































Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tilaa: Blogitekstit (Atom)